Vinoja Sanoja

Meinaan tämä blogi. Mulla ei oikeastaan ole enää paljoakaan sanottavaa kirjottamisesta (pelkkä kirjottaminen riittää, kirjottamisesta kirjottaminen on ihan kiviaitaa) ja viime aikoina tämä on jäänyt lähinnä puolivillaisten kirja-arviointien julkaisupaikaksi. Ja niitäkin on joutunut vääntämään puoliväkisellä, että on ollut edes jotakin sanottavaa.

Mutta kirjoista höpöttäminen ei suinkaan lopu. Olen päätänyt perustaa (tai itse asiassa perustinkin sen jo) uuden kirjablogin samaan mestaan jossa ovat kaikki muutkin hölpötykseni. Osoite on friikkikirjasto.blogspot.com ja siellä tulen ruotimaan kaikenlaisia omituisuuksia ja makaabereja juttuja sisältäviä teoksia, ei kuitenkaan fiktiota vaan tosipohjaista huttua. Sellaisia arvioita jaksanee väkertääkin, olenhan omistanut elämäni kaikenlaisen omituisuuden apostolina toimimiselle. Pervoilua ja iljettävyyksiä unohtamatta!

Jotta farewell goodbye, tulihan täällä jo kauan hengattuakin. Tervetuloa vaan tonkimaan Friikikirjastoa jahka saan sen käyntiin. See ya at the funny pages!

No niin, laitetaas taas jonkunnäkösiä puolivillasia arviointeja jokusesta luetusta opuksesta.

Stefan Aust: Baader-Meinhof. Jumazuigeli kuulkaas että tässäpä olikin loisto-opus, oikein mahtiesitys tämän legendaarisen pikku kansalaisjärjestön toiminnasta. Kiinnostuin aiheesta parin TV -dokumentin myötä ja varsin pian annoin kertoa itselleni että tämä olisi paras kirjallinen esitys jonka voisi hankkia tiedonkartutusmielessä. Eikä mennyt pieleen! Sen lisäksi että sisältö on kiintoisaa ja pikkutarkasti presenteerattua, teos on myös äärimmäisen helppolukuinen. Luvut ovat lyhyitä, ja se auttaa mukavasti jaksottamaan tekstiä sekä sulattelemaan valtavaa informaatiomäärää. Aust kirjoittaa sujuvasti ja miellyttävään sävyyn. Lukea paukuttelin ensimmäiset kolme neljännestä pikavauhtia, mutta viimeisellä kvartaalilla oli iskeä pikku taisteluväsymys lentokonekaappauksen vaiheita tankatessa. Jos jumala asuu yksityiskohdissa, niin tämä saattaa olla yllättävän pyhä kirja… Mutta oli miten oli, jos aihe kiinnostaa ja englanti sujuu, niin kiinni kuin metsäsika limppuun!

Jon Bellini: Child`s prey. Äidinmurhaaja-kouluampuja Luke Woodhamin saaga pokkarimuodossa. Tätä true crime -osastoa on tullut kahlattua läpi tolkuttomia määriä tässä viime vuosina, joten sillä kokemuksella voi  sanoa että ko. opus ei ole sieltä parhaasta päästä. Asiat kyllä selviävät, mutta koko homma maistuu jotenkin juosten kustulta. Tässä ei ole jälkeäkään haroldschechtermäisestä tarinaniskijän otteesta tai brianmastershenkisestä  oivaltavuudesta. Kirja tosin tarjoaa kaikensortin kuvottavuutta: Ensinnäkin vastenmielisen eläinrääkkäyskuvauksen (ikävä kyllä ainoa kohta jossa Bellini saa tekstiinsä hiukan eloa) sekä aivan yhtä iljettävän pläjäyksen periamerikkalaista hölötystä pahuudesta ja jumalasta ja sankaruudesta sun muusta joutavasta potaskasta. Tapahtumapaikka kuulostaa niin karmealta jumalhöttölältä ja tekopyhien konservatiivimulkkujen tyyssijalta, että ihmetyttää miksei siellä ole tapahtunut enemmänkin massateurastuksia.

Francis Stevens: The citadel of fear. Jälleen Lovecraftin diggaamaa osastoa. Luin myös Stevensin novellikokoelman “The Nightmare and other tales of dark fantasy” ja se oli sanalla sanoen pettymys - valitettavasti sama koskee tätä romaaniakin. Perusidea on kuitenkin oivallinen ja tarinan alussa seikkaillaan aikakaudelle tyypillisessä “kadonneessa maailmassa” josta myöhemmin siirrytään Amerikkoihin taistelemaan kyseisestä paikasta peräisin olevia Kaameita Voimia vastaan. Lovacraft on varmasti saanut tästä vaikutteita, muutamat tapahtumat tuovat mieleen Charles Dexter Wardin, mutta Stevensin ideat kuukahtavat verenvähyyteen. Tällainen tarina tarvitsisi maanista vimmaa toimiakseen ja vaikuttaakseen uskottavalta, mutta tästä sitä puuttuu. Tarinan sävystä tulevat mieleen Theodore Sturgeonin ja Hugh B. Caven jorinat, joissa myös on aina mukana niitä iänikuisia romanttisia elementtejä yms. vesitystä.

Elliott Leyton: Hunting humans. Jo liki klassikon aseman saavuttanut teos sarja- ja massamurhaajien psykologiasta. Tällaista opusta on aika vaikea arvioida koska niinsanotut normaalit attribuutit eivät oikein päde. Mutta jos aihepiiri kiinnostaa, niin tämä kannattaa ehdottomasti lukea. Jo siitä syystä, että tässä ei ole jälkeäkään mistään typeristä “hyvä vs. paha” -jaotteluista tai muusta  vastaavasta. Tapausesimerkit ovat mielenkiintoisia ja niitä käsitellään juuri kuten pitääkin, eli asiallisesti ja VAIN asiallisesti. Tämä ei ole mitään true crimeä ja viihdettä, vaan teos joka pistää ajattelemaan ja saa maailman (ja etenkin ihmiset) kenties näyttäytymään aivan uudessa valossa.

“Tiesittekö muuten että kerran yks kaskelotti oksensi kuolinkouristuksissaan sisuksistaan melkein 200 -kilosen elävän mustekalan”?

Siinäpä esimerkkinä yksi anekdootti jonka voipi hyvin kertoa perehdyttyään tähän teokseen. Itsehän olen kakaraiästä asti ollut kiinnostunut myös kaikenlaisista eriskummallisista olennoista ja etenkin semmoisista jotka asustavat vesielementissä. Olin kuusivuotias kun lähdin mutsin ja faijan kanssa autoreissulle Norjaan - se huolestutti aika tavalla, koska olin ihan varma että siellä joutuisi Krakenin syömäksi…

Kraken esiintyy kyllä Ellisin opuksessakin, samoin kuin monet muutkin myyttiset mönkiäiset merenneitoja ja merikäärmeitä myöten. Mutta mikäli etsii nimenomaan wanhoja taruja sekä selostuksia kohtaamisista hirviöiden kanssa, saattaa pettyä huomatessaan että kirjalla ei siinä suhteessa ole kovin järisyttävää tarjottavaa. Vaan josko taasen hirviölegendojen evoluutio ja ihka oikeasti olemassaolevat “hirviöt” kiinnostavat, niin sitten luvassa ei ole pettymystä vaan päinvastoin! Omasta mielestäni kaikkein kiinnostavinta kirjassa olivat selostukset kalmarien ja tursaiden anatomiasta sekä elintavoista. Hienoja ja suorastaan ihmeellisiä elikoita! Oman osansa saavat myös kaskelotit ja hait, joita ei tietenkään myöskään sovi väheksyä. Pohdinnat kaskelottien saalistuskäyttäytymisestä ovat niinikään todella kiehtovia.

Kirjallisuudessa ja elokuvissa esiintyvät monsterit joutuvat niinikään Ellisin tarkasteluun. Ja juuri näissä kohdin onkin naurussa pidättelemistä, sillä tekstistä välittyvä kuiva huumori ja ironia pistävät suorastaan höröttämään ja kenties tipahtamaan laiskanlinnasta. Jules Verne, eräs lapsuuteni kirjallisista sankareista, saa osakseen suurimman sarkasmin täyslaidallisen Ellisin pottuillessa häpeämättömästi Vernen kuvauksille kalmareista, kaskeloteista, merilehmistä ja muista vesielukoista. Melvillen Moby Dick saa sentään kunnioittavamman käsittelyn, ja lopulta edetään Verne -filmatisointien kautta Tappajahaihin, Splashiin ja Pieneen Merenneitoon (jälleen vähemmän kunnioittavasti, tosin).

Harvemmin olen lukenut mitään yli 400 -sivuista englanninkielistä opusta niin nopeasti kuin tämän. Erityisbonuspointsit tulevat mainiosta kuvituksesta sekä erityisen seikkaperäisestä perehtymisestä jättiläiskalmarien raatojen ajautumiseen maailman rannoille (joka ei ehkä äkkiseltään kuulosta kovin kiehtovalta mutta on sitä loppupelissä, uskokaa vaikka lämpimiksenne). Kirjan lopussa on jopa 90 -luvun puoliväliin ulottuva lista kaikista jättiläiskalmarihavainnoista.

Niin että jos merielukat ja/tai kryptozoologia kiinnostavat, niin kiinni kuin leipään! Kirja ei muuten ole edes kallis, itse maksoin siitä Adlibriksessä 13,9 euroa. Varsinainen erikoistarjous, ainakin kun vertaa siihen mitä kaikenmaailman sofioksasten ja jaripervojen kirjoista pyydellään, vaikkei niissä ole edes vampyyritursaita ja kaskelontteja! Perkele!

Nyt on tullut vietetyksi laatuaikaa Uhrilampaiden kanssa. Ekana luin kirjan, sitten katselin DVD:ltä leffan sekä kaikki ekstrat. Sekä kirja että elokuvahan on semmoisia joihin ei tunnu kypsyvän, ehkä puolentoista tai kahden vuoden välein viitsii lukea ja tsiigaa eikä teho laske. Pikemminkin päinvastoin.

Teininähän (eli silloin kun leffa ilmestyi) en liiemmin tykännyt elokuvasta ja kirjasta en senkään vertaa, sitten kun sen päädyin lukemaan. Kummatkin vaikuttivat jotenkin puisevilta ja ankeilta, ei niissä ollut juuri mitään mikä olisi puhutellut. Jos käyttäisi soveliasta allegoriaa niin voisi kai sanoa että mieli oli tämän asian suhteen vielä kotelovaiheessa, höhöh. Mutta lopulta sitten ilmestyi Hannibal -opus ja sen lukemisen jälkimainingeissa löysin myös Punaisen Lohikäärmeen ja Uhrilampaat uudestaan.

Mähän olen kirjottanut tästä aiheesta jotain ennenkin enkä nyt sen kummemmin rupea eksplikoimaan, ajattelin vaan kirjata joitakin ajatuksia mitkä tuli tuon maratonin aikana mieleen. Lähinnä kirjan ja elokuvan eroavaisuuksia… No, tietty leffassa on pistetty mutkia suoriksi kuten asiaan kuuluu ja se on ollut hyväkin. Yksi syy siihen että leffan jaksaa katsoa niin usein on se että se on just oikean mittainen ja siinä on loistava tempo. Se ei laahaa missään kohtaa eikä siinä sitten taas toisaalta ole niin tolkutonta kohellustakaan kuin monissa muissa elokuvissa joissa pitää juosta ja räiskiä. Se vaan etenee silleen omalla painollaan, ja vaikka toiminta on vähäistä niin atmosfääri on sitäkin vahvempi. Ainoa elokuva jossa on mun mielestä yhtä hyvä tempo on Alien.

Toi justiinsa oivallinen tahti ja eteneminen auttaa kummasti piilottamaan muutamia heikkouksia. Jonathan Demme ei onneksi sortunut tyypilliseen amerikkalaishenkiseen selittämiseen, mutta jokusessa kohdassa kerronta ohenee aika lailla ja jopa liiaksikin. Lecterin anagrammijutut on jotenkin hölmöjä ja liian simppeleitä ja ne sivuutetaan miltei tosta vaan, eikä iskuryhmän hyökkäämiselle väärään taloon tarjota mitään selitystä. Siinä voi ihan hyvilläkin älynlahjoilla varustettu katsoja olla hiukan kuutamolla ellei tunne kirjaa.

Tohtori Lecter on elokuvassa jonkin verran vulgaarimpi ja vähemmän yli-ihmismäinen kuin kirjassa, mitä en sano morkatakseni Anthony Hopkinsin suoritusta vaan siksi että se on tosiasia. En tiedä onko se varsinaisesti huonokaan juttu, silti.

Siinä missä Lecteriä on inhimillistetty, Jame Gumbille on käynyt päinvastoin. Mikä on hiton sääli, itse asiassa.  Kirjassa Gumb nimittäin on aivan yhtä mielenkiintoinen hahmo kuin Lecterkin.  Jos Ted Levine ei olisi tehnyt niin loistavaa työtä, tilanne olisi ollut vielä surkeampi. Nyt elokuvaan jätetyistä aineksista sentään saadaan kaikki irti. Mutta jo parilla lisäkohtauksella hahmoon olisi saatu aivan uudenlaista syvyyttä: Elokuvassa olisi hyvinkin voinut näyttää Gumbin katsomassa filminpätkiä äidistään pullakka Precious-koira sylissään, ja samoin hän olisi hyvinkin voinut kuolinkouristuksissaan kysyä Starlingilta “miltä tuntuu olla noin kaunis”. Paljonkohan noihin olisi mennyt aikaa, puolitoista minuuttia? Niillä olisi saanut 100 prossaa enemmän tehoa.

Niin tosiaan juu, Starling ja Jodie Foster… Loistorooli joka vielä parani oivaltavassa ohjauksessa, ei voi muuta sanoa. Hyvä että Michelle Pfeiffer aikoinaan kieltäytyi roolista.

Kappas, meni melkein kirjakielelle tämä merkintä. No, sitä älköön luettako minulle viaksi! Ja nyt se laittaa voiteen koriin tai se saa letkusta, eikö vain saakin? Kyllä se saa!

Jaaha, luodaanpa vielä silmänmulkaisu viime vuoteen ja sen parhaisiin sekä täyttymyksellisimpiin lukuelämyksiin, saattansperkkel. Ja alotetaan fiktiosta.

Stanislaw Lem: Solaris. Viime lukemisesta olikin vuosia aikaa, joten oli melkein kuin olis lukenut eka kerran. Voi saamari miten hieno kirja tää on, ei voi muuta sanoo. Yhtä aikaa minimalistinen ja massiivinen. Ja paikotellen myös sellanen ihon alle menevä, britti sanois tässä kohtaa että disturbing.

H.G. Wells: Aikakone. En ollu ennen lukenut, mutta nyt luin. Ja oli jo aikakin! Wells oli parhaimmillaan likimain ylittämätön ja tää on juurikin sellasta settiä. Jos kauhu ja/tai scifi kiinnostaa etkä oo lukenut, niin nyt kirjastoon siitä ja heti! Huomionarvosta tässä on sekin, että iästään huolimatta mikään stoorissa ei tunnu yhtään vanhentuneelta - sama juttu kuin “Tri Moreaun saaren” kanssa, esimerkiksi.

A. Merritt: The Metal monster. Tästä tulikin kirjotettua edellisessä merkinnässä.

Aika jänskää että parhaat eka kertaa tai piiitkästä aikaa luetut oli scifiksi laskettavia. No, tietty muitakin loistavia opuksia  tuli luettua mutta ne oli sitten vanhoja tuttuja. Ja seuraavaksi faktuaalisten teosten pariin…

Kent Walker: Son of a grifter. Tälle onkin ihan oma merkintänsä jonka kirjotin heti viime vuoden alussa, sillon epäilin että tulee oleen vuoden parhaita lukukokemuksia. Ja niin se oli, muisto ei oo juuri himmennyt! Suorastaan uskomaton tositarina hulluudesta ja läheisriippuvuudesta, jossa on paikotellen niin absurdeja sävyjä että morjens.

Gaddis & Long: Panzram - journal of murder. Tällekin on oma merkintä. Tositarina miehestä joka vihasi ihmiskuntaa ja toimi sen mukaan. Oon lukenut varmaan satoja tosielämän murhaajajuttuja mutta tämä on niistä kaikkein jäätävin. Jumalauta mikä mies oli Carl Panzram.

Brian Masters: Killing for company - the case of Dennis Nilsen. D. Nilsen oli mies joka rakasti kovasti koiraansa, muttei kyennyt ihmissuhteisiin. Niinpä hänestä tuli sitten tappaja, hiukan samaan tapaan kuin Jeffrey Dahmerista. Mutta ruumiinosien hävittäminen vessanpöntön kautta johti siihen, että ensin paikalle tuli putkimies ja sitten poliisi… Brian Masters on kirjottanut upean kirjan mainitusta Jeffrey Dahmerista ja tämä on ihan yhtä hieno. Tarina siitä mihin yksinäisyys voi pahimmillaan johtaa.

John Follain: Viimeiset kummisedät. Saaga Sisilian mafiasta eli Cosa Nostrasta, ja erityisesti Salvatore “Toto” Riinasta. Todella mielenkiintonen ja sujuvasti kirjotettu teos. Jos mafiajutut kiinnostaa, niin lue ihmeessä!

Roberto Saviano: Gomorra. Tästä on puhuttu paljon eikä turhaan. Kirja joka jokaisen pitäisi lukea, mielestäni. Vaikka mafiajutut eivät kiinnostaisi pätkääkään, niin lue silti. Voi olla että sen jälkeen katselet maailmaa hiukan eri kantilta.

Frederic Spotts: Hitler and the power of aesthetics. Kokonaisuutena mielenkiintosin viime vuoden lukuelämyksistä Panzram -opuksen ja Gomorran ohella. Myös tälle on oma merkintä, mutta sopinee sanoa, että jos haluaa todella ymmärtää A. Hitleriä (tai yrittää sitä vakavissaan), tätä parempaa opasta tuskin löytyy. Ellei sitten Mein Kampfia lasketa, jota en kylläkään ole kokonaisuudessaan lukenut.

Tässä pikasia kommentaareja muutamista viimeeks luetuista opuksista.

Richard Matheson: Nightmare at 20,000 feet. Hyvää settiä, muttei niin jäntevä kokoelma kuin Duel. Pikkasen on ajan hammas näitä purassut… Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen kuitenkin.

A. Merritt: Metal monster. Iisisti yks omituisimmista romaaneista mitä oon ikinä lukenut, ja se on jo paljon sanottu. Välillä puistattavan tylsä maalailevuudessaan, välillä taas suorastaan sadistisen jäätävä ylenpalttisen outouden, kuoleman ja tuhon kuvauksissaan. Tarina alkaa jokseenkin tyypillisenä “lost world” -juttuna, mutta sitten alkaa tulla kaikkea muuta kuin tyypillistä tavaraa. Tätä lukiessa mielessä välähteli vertauksia esim. sellaisiin nimiin kuin H. Rider Haggard, W.H. Hodgson ja Clive Barker. Lovecraft tästä tykkäsi eikä se ookkaan mikään ihme, sillä Merritt pudottelee toinen toistaan friikimpiä adjektiiveja kuin konetuliaseesta ja vielä suuremmalla frekvenssillä kuin kunnon H.P. konsanaan! Sano nyt tästä sitten oliko hyvä vai huono, asteikolla nollasta kymmeneen annan arvosanan XYZ.

Guy de Maupassant: Yön tarinat. Tämä on tullut luettua ennenkin, mutta luinpa nyt taas kun löysin divarista oman kappaleen. Hienoja pieniä kauhustooreja joissa on fiilistä, hienoa että de Maupassantin horroreita on koottu yksien kansien sisään etteivät kaikki oo hajallansa.

Penelope Lively: Pack of cards. Luulin että tässä olis pelkkää kauhua, mutta eipä ollutkaan. Psykologisia epämukavuuselementtejä kyllä löytyy monesta novellista. Lively on mahtavan taitava kirjottaja ja puhuu aika omaperäsellä äänellä. Aluks olin hiukan pettynyt kun ei ollutkaan vain kauhugenren sisään survottavaa juttua, mutta se meni nopeesti ohi kun hokasin että näähän on loistonovelleja joka tapauksessa.

F. Marion Crawford: The complete wandering ghosts. Tässäpä on kuulkaa hyvä kauhunovellipläjäys. Todella hyvä. “The upper berth”iä pidetään usein Crawfordin parhaana, mutta mun vaatimattoman (hoho) mielipiteeni mukaan “The screaming skull” pistää sillekin päihin oikein reippaasti. Oon niin keskittymiskyvytön ja levoton etten oikein pysty lukemaan edes novelleja ns. yhdeltä istumalta, mutta Kirkuvan Pääkallon luin! Siinä oli meinaan hyytävää fiilistä. Suosittelen.

Michael Capuzzo: Close to shore. Tämä löytyi säkällä kirpparilta. Kyseessä on eräänlaiseen romaanimuotoon puettu tositarina valkohain hyökkäyksistä USA:n itärannikolla vuonna 1916. Alku oli hiukan tylsän oloinen, mutta tylsyys hälveni sitten kun hai iski hampaansa ekaan uimariin. Tässä sivutaan montaa mielenkiintosta teemaa iktyologian kehityksestä ja edwardiaanisen ajan Amerikan loppuvaiheista alkaen, joten kyseessä ei oo pelkkä tragedialla mässäily. Jo pelkästä pohjatyön teosta täytyy nostaa Capuzzolle hattua, ja lopputuloskin on varsin jees.

Tadaa.

FIKTIO
1. M.R. James: More ghost stories of an antiquary
2. Ambrose Bierce: Pyhä kauhu
3. Victor Hugo: Kurjat
4. Robert Louis Stevenson: Aarresaari
5. Stanislaw Lem: Solaris
6. Guy de Maupassant: Selected short stories
7. Koji Suzuki: Ring
8. Theodore Sturgeon: And now the news…
9. Robert E. Howard: Yön kuninkaat
10. Guy N. Smith: Crabs` moon
11. Richard Dalby (toim.): Modern ghost stories by noted women writers
12. Edgar Allan Poe: Tales of mystery and imagination
13. H.G Wells: Aikakone / Maailmojen sota
14. Thomas Ligotti: Grimscribe - his lives and works
15. Koji Suzuki: Spiral
16. Hideaki Sena: Parasite Eve
17. Yusuke Kishi: Crimson labyrinth
18. John Wyndham: The day of the Triffids
19. John Connolly: Nocturnes
20. H.P. Lovecraft: Vaaniva pelko ja muita kertomuksia
21. Theodore Sturgeon: To marry medusa
22. Koji Suzuki: Loop
23. John Connolly: The killing kind
24. Michael Crichton: Kongo
25. Koji Suzuki: Dark water
26. David Pinner: Ritual
27. Edith Wharton: The ghost stories
28. Hugh B. Cave: Murgunstrumm and others
29. Anne Rice: Interview with the vampire
30. Hugh B. Cave: The Nebulon horror
31. Anne Rice: The vampire Lestat
32. H.P. Lovecraft: Eldritch tales
33. David Blair (toim.): Gothic short stories
34. Arthur Machen: The great god Pan & The hill of dreams
35. Maurice Level: Those who return
36. Matt Cardin: Dark awakenings
37. Thomas Ligotti: Noctuary
38. Anne Rice: The queen of the damned
39. Leland Hall: Sinister house / F.B. Young: Cold harbour
40. May Sinclair: Uncanny stories
41. H.D. Everett: The crimson blind & other stories
42. The best ghost stories (Aegypan Press)
43. Anne Rice: Merrick
44. Penelope Lively: Pack of cards
45. Arthur Machen: The white people and other weird stories
46. F. Marion Crawford: The complete wandering ghosts
47. George MacDonald: The fantastic imagination of II
48. Guy de Maupassant: Yön tarinat
49. A. Merritt: The metal monster
50. Richard Matheson: Nightmare at 20,000 feet
50. George Orwell: 1984
51: J.R.R. Tolkien: Keskeneräisten tarujen kirja
52. M.R. James: Selected ghost stories

MURHAT, HÖRHÖT, KRIMINAALIT
1. Kent Walker: Son of a grifter
2. Carole Peters: Harold Shipman - mind set on murder
3. Gaddis & Long: Panzram - a journal of murder
4. Moira Martingale: Cannibal killers
5. Philip Carlo: The Night Stalker
6. Brian Masters: Killing for company - the case of Dennis Nilsen
7. John Follain: Viimeiset kummisedät
8. Martin Fido: The Krays - unfinished business
9. Gitta Sereny: Cries unheard - the story of Mary Bell
10. Roberto Saviano: Gomorra

SEKALAISTA
1. Ornella Volta: The vampire
2. Brian L. Davis: German uniforms of the Third Reich 1933 - 1945
3. Frederic Spotts: Hitler and the power of aesthetics
4. Gylseth & Toverud: Julia Pastrana - the tragic story of the Victorian Ape Woman
5. Sven Lindqvist: Tavoitteena kansanmurha
6. Chirot & McCauley: Miksei tapeta niitä kaikkia? - poliittisen joukkomurhan logiikka ja ehkäisy
7. Maria Tatar: Lustmord - sexual murder in Weimar Germany
8. Irene Guenther: Nazi Chic - fashioning women in the Third Reich
9. Brenda Love: The encyclopedia of unusual sex practices
10. Jay Anson: The Amityville horror
11. Ambrose Bierce: Laajennettu Saatanan sanakirja
12. Klaus Kinski: Kinski uncut
13. Michael Capuzzo: Close to shore
14. Thomas Ligotti: The conspiracy against the human race
15. Charles Fort: The complete books of
16. Miranda Seymour: Bugatti queen

Jos fiktiota sisältäviin kirjoihin voipi soveltaa sellaista määrettä kuin hinta/laatu -suhde, niin nämä Wordsworth Editions -sarjan julkasut on varmaan siitä parhaasta päästä.

Tässä viime aikoina on tosiaan tullu luettua paljon tätä klassista kauhuosastoo, ja May Sinclairin novelleja sisältävä kokoelma “Uncanny stories”  lie ollut se ilosin yllätys. Se on julkastu originaalisti vuonna 1923, ja siitä tavallaan näkee (ja lukee) kuinka perinteinen kummitus- ja kauhutarina on hiljalleen muuntumassa joksikin muuksi. Tällä en nyt tarkota vähätellä M. Sinclairin henkilökohtasta visioo, mutta kuitenkin toi oli sitä aikaa kun gotiikan rippeet ja kummitusjutuille tyypillinen moralismi oli karisemassa veke.

Toisaalta voi myös sanoo että Sinclair oli aikaansa edellä. Novelli “The nature of evidence” kuvaa jokseenkin häpeemättömän hirtehisesti naisen seksuaalisuutta (hui) ja vähän muutakin pornoilua, tavalla joka alko yleistyä kauhukirjallisuudessa vasta tossa 1980 -luvulla. Ja sitten on “The victim”, jossa on varsin graafinen ns. paloittelusurman kuvaus ja loppuratkasu jossa ei oo perinteisen “paha saa palkkansa” -filosofian häivettäkään. Näiden(kin) tarinoiden perusteella voisin pitää Sinclairia suoranaisena kauhukirjallisuuden Kadonneena Aarteena! Tai kadonneena ja kadonneena, ei kai sitä varsinaisesti tyystin unohdettu oo, mutta on nää jutut sellasta settiä että niistä sietäis pitää vähän suurempaakin ääntä. Parempia ne on kuin monen jalustalle nostetun horror-pyhimyksen riipustukset.

Monien tarinoiden yllättävästä moderniudesta ja omaperäsyydestä huolimatta ehdottomasti vahvatunnelmaisin ja vavahduttavin tarina on näistä se kaikkein perinteisin eli vuonna 1911 kirjoitettu “The intercessor”. Ymmärtääkseni se ei ollu mukana alkuperäsessä kirjassa, mutta tähän se on onneks otettu mukaan. On hieno tarina, perustaltaan melko traditionaalinen kummitusjuttu mutta niin vahvasti kerrottu ja kuvattu että vastaavaan ei oo moni pystynyt eikä muuten tuu pystymäänkään.

Lukekaa, jos ette usko. Tai vaikka uskoisittekin.

Tässäpä lyhykäisiä vaikutelmia viime aikoina luetuista kauhupläjäyksistä.

Wordsworth Classics -sarjassa julkaistu, David Blairin toimittama kokoelma “Gothic short stories” oli loistolöytö divarista. Tässä oli monta tuttua novellia ja monta joita en ollut ennen lukenut, niistä paras (ja ylipäätään paras) oli S. Carletonin eli Susan Morrow Jonesin ihmissusitarina “The lame priest” vuodelta 1901.  Ja se meinaa sitä että kyseessä on todella loistava novelli koska muukaan tarjonta ei oo varsinaisesti kehnoa, vaan messissä on sellasia tekijöitä kuin Poe, Le Fanu, Stevenson ja Bierce. Ja vanha kunnon feministi Charlotte Perkins Gilman, jonka “The yellow wallpaper” jaksaa aina säväyttää.

Maurice Levelin romaani “Those who return” (”L´ombre”) olis kai painunut unohduksen suohon ellei pappa-Lovecraft olis maininnut sitä esseessään. Alku oli todella lupaava ja tarina itessään ihan jees, mutta jossain vaiheessa koko homma alkoi käydä junnaavaksi. Ehkä kerrontatyylillä oli siinä osuutensa, jotenki tuli mieleen ylipitkäksi venytetty Maupassantin novelli. Ihan oivallista hulluuden kuvausta ja sopivan surrealistisen olosta dialogia kyllä mahtu sekaan.

“The ghost stories of Edith Wharton” on Virago Pressin julkasema opus josta nimi kertookin enemmän kuin tuhat sanaa. Eli 11 klassista kauhutarinaa Whartonilta, joka oli mun vaatimattoman mielipiteeni mukaan tällä alalla pirusti taitavampi kuin konsanaan M.R. James ja kumppanit. Eihän nää jutut sinänsä mitään pelottavia ole, mutta loistavasti kirjotettuja ja jollain tavalla todella eläviä, vaikka usein ollaanki tekemisissä vainaiden kanssa… Suosittelen varauksetta.

Thomas Ligottin “Noctuary” löytyi edes jokseenkin kohtalaisella hinnalla eräästä enklantilaisesta kirjakaupasta Amazonin suosiollisella avustuksella. Ja tietystihän tää on sitä ihtiänsä, eli unihoureisen nihilististä tarinaa rappeutumisen kauneudesta ja olemassaolon yleisestä järjettömyydestä. Tässä on muutama todella loistava novelli, mutta tuli luettua suht putkeen koko hoito ja on pakko myöntää että viimisten kymmenien sivujen aikana meinas iskee pikku turnausväsymys. Niin se vaan on että niin kieronlainen visionääri kuin Ligotti onkin, niin kyllä senkin jutuista vaan voi saada yliannoksen. Ei ne mitään helppoa luettavaa oo. Etenkin nää vanhemmat (tai vanhemmat ja vanhemmat, mutta kuitenkin) stoorit on sellasia että niissä ei oo minkäännäköstä huumorin pilkahdustakaan mistään muista kevennyksistä puhumattakaan.

Leland Hallin “Sinister house” -pienoisromaani kuuluu kans sarjaan “approved by Lovecraft” ja niinpä se onkin uudelleenjulkaistu sarjassa nimeltä Lovecraft`s Library! Ihan mainio gotiikan ja modernimman ilmasun välillä tasapainotteleva kummitustarina, keskivertoa paremmin ja kiintosammin kerrottu mutta lopulta kumminkin hiukan valju.

F.B. Youngin “Cold harbour” oli lätkästy edellämainitun kanssa samoihin kansiin. Tästä pitää sanoo ihan reilusti että ekat neljä viidennestä oli aivan mahtavaa settiä, iisisti parasta mitä oon vähään aikaan lukenut. Mutta loppu olikin sitten niin täyttä shittiä että ei helvetti! Karmee antikliimaksi! Siinä meni hienot emmeet aivan hukkaan. Ekana luet ehkä parasta psykologista kauhutarinaa ikinä (sisältäen upean kuvauksen läheisriippuvuudesta, ja tämä siis vuonna 1924 julkastussa teoksessa) ja sit tulee tollanen lässähdys. Ihan kuin kirjottaja olis deadlineä edeltävänä päivänä hokannu että tässähän alkaa tulla kiire ja lopettanu tarinansa pahemmin kuin juosten kusemalla. Voi vittu, en paremmin sano.

Ja tuohon tyhjentävään lausuntoon onkin hyvä lopettaa tää merkintä, hahaa.

Viereisen rakennustyömaan Iloiset Veikot järjestivät taannoin meikäläiselle yllätyslahjaksi netittömän päivän katkasemalla kaapelin (jo toista kertaa, muuten). Mutta koska olen ilmeisesti jo likimain juurtunut tähän masiinan ääreen, ryhdyinkin sitte ns. kirjallisiin töihin ja väkersin loppuun yhden keskeneräisen novellin. Se taisikin olla kesken likimain pari vuotta…

Jotta mikäs siinä, nyt se on valmis! Se on sinänsä rohkasevaa koska on tuolla arkistossa pari muutakin stooria joille pitäis tehdä sama temppu. Mieluummin tietysti ilman sitä nettipiuhan katkasua… Mutta on se jännä miten jotkut tarinat vaan jää kesken vaikka niistä tietää ihan hyvin miten niiden pitäis päättyä. Useimmat mennä laukkaa loppuun saakka keskeytymättä mutta toiset nyykähtää välille. Ehkä siinä on kyse siitä, että alitajunta koittaa päättää pitäiskö siihen juttuun lisätä vielä jotakin ennenkuin kurvataan loppusuoralle.

Sitä on muuten välillä syytä miettiä ihan aktiivisestikin. Ite en kannata turhaa jaarittelua sun muuta joutavanpäivästä väkisinväännettyjen juonenkäänteiden lisäilyä, mutta joskus tulee mieleen että hyvät ideat voi tavallaan mennä hiukan haaskiolle ellei niistä yritä saada kaikkea irti. Joskin samaan hengenvetoon on todettava, että useimmiten kuitenkin se eka intuitio tai käsitys tarinan kulusta on sittenkin se paras.

Aika monen novellin kanssa on tullu harrastettua myös silvontaa sun muuta amputointia. Eräästäkin novellista (jota sattumoisin pidän yhtenä parhaimmistani) nyppäsin muutaman viimisen kappaleen veke ja sen jälkeen se oli vieläkin parempi. Vois jopa sanoo että huomattavasti parempi. Siinä kohtaa se alkuperäisidis loppukohtauksesta ei vaan oikein natsannut siihen. Tai natsas se ehkä muuten, mutta vei tehoja veke liialla selittämisellä. Loppunousu on parempi kuin lässähdys ja mysteeri parempi kuin loppunousu, luulen mä. Ja noin yleensäkin vois sanoo että mä mietin ja arvon mieluummin valmiin stoorin kanssa kuin keskeneräisen. Jos kesken kirjottamisen pitää alkaa kovin pirusti miettiä niin koko homma voi hyvinkin jäädä siihen. Onneks ei kuitenkaan aina ihan lopullisesti.

On tässä tullu luettuakin. Arthur Machenin klassikko “The great god Pan” oli odotetun hyvä (luin sen vasta nyt ekaa kertaa, hyi mua kun meni kauan) mutta “The hill of dreams” olikin sitte puolestaan jotenkin masentavan jahnaava. Hugh B. Caven “The Nebulon horror” taas oli sellanen välipala, aika joutava jaaritus jossa ei ollu juuri mitään öö, sanotaan ny vaikka että substanssia. Kansi ansaittee erityismaininnan: Harvoin näkee kantta jossa sekä teoksen että kirjailijan nimi on kirjotettu väärin! Ja toinenkin maininta on paikallaan, eli se että kyseistä kannenräpellystä koristava maalattu pojannaama näytti epäilyttävän tutulta. Ja niinpä se olikin napattu Hugo Simbergin “Haavoittuneesta enkelistä”.

Matt Cardinin kokoelma “Dark awakenings” oli paikotellen oikeinkin kiinnostava, siinä oli välillä hyviä ideoita. Vähän niinku Ligottia, mutta helpommin lähestyttävää. Niistä esseistä en oikein välittäny kummemmin vaikka hyviä näkökohtia niissäkin oli. Jesajan kirjan pohdinta kyllä kiehtoi tällasta kuvainraastajaakin. Siinä oli Cardin vaan ottanu jotenkin varovaisen lähestymistavan, ei kai halunnu suututtaa kotimaansa viheliäiseen kristillisfundamentalismiin sun muuhun kuvottavaan hihhulointiin taipuvaista kookkaahkoa väestönosaa. Mutta jos tuo kirja jossain kävelee vastaan (tokkopa muualla kuin netissä) niin kannattaa se tsekata. Hyväksi luokiteltava uus horrori on kumminkin suht harvinaista kamaa.